Kouvolan ekan kauden valtuutetut nostivat hyvin esiin päätöksenteon kulttuurin kummallisuuksia Kouvolasta. Jutussa sanottiin suoraan asioita, joita myös minä olen miettinyt. On vaikea tasapainoilla sen suhteen, kuinka paljon suljetuista kokouksista voi kertoa. Siksi olen ehkä vähän arkaillut kertoa miten epämukava ja kuluttava ilmapiiri kaupunginhallituksessa on.

Aika paljon pitää vaan sietää. Siksi yritän kestää jaarittelua, asian ohi puhumista, yksittäisten asioiden nostoa kaupunginhallituksen keskusteluun ohi esityslistan ja ilman viranhaltijavalmistelua. Tämä kaikki on rasittavaa ja osin epäkorrektia, mutta vielä siedettävissä.

Paikalla on hyvin erilaisia persoonia ja tapoja keskustella. Rajanveto sen suhteen, mikä on vielä ookoo, on välillä häilyvää. Toiset ajattelevat, että täällä pitää voida sanoa suoraan ja se on vain kestettävä. He ajattelevat, että politiikkaan kuuluu laaja puheoikeus ja jopa velvollisuus, joten asiat on sanottava kakistelematta. Se johtaa joskus rumaan lopputulokseen. Minä en kuulu siihen porukkaan. Minusta kaikkea ei tarvitse sietää.

Asiat eivät kaupunginhallituksessa ja Kouvolan luottamuspäätöksenteossa ole kunnossa. Kielenkäyttö kaupunginhallituksessa on välillä henkilöön menevää ja loukkaavaa. On itketty. On nimitelty. On lytätty toisen argumentteja. Huudettu.

Politiikkaan kuuluu väittely ja keskustelu. Sen vuoksi puuttuminen epäkorrektiin käytökseen on joskus hankalaa. Laaja puheoikeus ja sen kunnioittaminen ovat antaneet tölvijöille liikaa tilaa eikä sitä ole selkeästi puhallettu poikki. Kun puheenvuoroja jaetaan järjestyksessä, pääsee ottamaan kantaa tapahtuneeseen ehkä vasta vartin päästä, jolloin tuntuu jo vähän hölmöltä sanoa, että minua jäi vaivaamaan tapa, jolla esitit asiasi. Tämä pitäisi kuitenkin tehdä ja minua hävettää sanoa, että en ole niin toiminut.

Minäkin toimin joskus väärin. En hermostu enkä koskaan puhu loukkaavasti, mutta minua naurattaa pöljiksi kokemani jutut. Sekin on epäystävällistä. Peitän sen joskus huonosti. Kun alan olla väsynyt työpäivän jälkeen ja kokouksen kestäessä vaikka viidettä tuntia, alan olla niin levoton, että en viitsi sitä edes juuri peittää. Se on oikeastaan valtavan tylyä.

Valtuuston kokoustauolla katsoin höyryävää, naama kiukusta punaisena minulle vaahtoavaa miestä suoraan silmiin. En tuntenut mitään. En loukkaantumista, en pelkoa, en mitään. Surullista on, että en edes tuntenut ihmetystä. Jälkikäteen ajateltuna, olisi tietysti pitänyt sanoa, että keskustellaan kun olet ehtinyt rauhoittua. Jälkikäteen on aina viisaampi.

Haluan sanoa, että meissä varmaan aika monessa on vikaa. Voimme jokainen parantaa käytöstämme omalta osaltamme. Tahdon yrittää. Toivon, että muut seuraavat perässä. Toisaalta tahdon myös tulevaisuudessa puuttua herkemmin epäkohtiin ja sanoa, kun kokous ei enää etene hallitusti.

Päiväkodin säännöistä aika moni hyödyttäisi kaupunginhallitustakin. Ei saa huutaa. Ei saa haukkua kaveria. Ei saa sanoa vessasanoja. Ei nimitellä. Ei saa ottaa kaverin hiekkalapiota kädestä.

No okei, hiekkalapiota ei ole kenenkään kädestä kaupunginhallituksessa viety – paitsi ehkä erittäin kuvainnollisessa mielessä eikä vessasanojakaan juuri sanota. Aika vähän kiroiluakaan on.

Kun päiväkodissa joku kiusaa, pitää sanoa aikuiselle. Kaupunginhallituksessakin pitää, nimittäin nostaa epäkohta esiin ja sanoa se suoraan. Ei saa olla sitä hiljaista hyväksyvää massaa, joka ei tee mitään kun toinen pöllöilee.