Työpäivän jälkeen

Minä olen sellainen tossu, että työpäivän jälkeen haluaisin jäädä kotiin ja olla vaan. Voisi vaikka lukea lehdet ja lapsille jotain kivaa kirjaa, sitten piirrellä tai rakentaa majan, katsella ikkunasta ulos ja ajatella, että onpas kylmää. Viikonloppuna voisi olla rauhassa piiiitkään aamulla, käydä puistossa, kaupassa ja tehdä hyvää ruokaa. Tämä minulle niin sopiva hitaan rauhaisa rytmi ei kuitenkaan sovi lapsille, sillä lapsi ei opi siinä riittävästi.

Tuomio perustuu vertailevaan tutkimukseen, jota olen toteuttanut tuttavapiirin lasten parissa. Joka ainoa kasvatusopas muistuttaa jo pikkuisen vauvan vanhempia, että omaa lasta ei saa verrata muihin. Silti sitä tehdään aina ja kaikkialla, ihan jokainen vanhempi tekee niin. Samoin tekee neuvolan täti ja muistuttaa ystävällisesti kaikesta siitä moninaisesta virikkeellisestä toiminnasta, mitä lasten kanssa pitäisi puuhata.

Neljävuotiaan kanssa pitäisi ainakin

  • hiihtää
  • käydä uimahallissa
  • pulkkailla
  • heitellä palloa
  • käydä teatterissa
  • mennä elokuviin
  • tehdä yhdessä ruokaa (”ota lapset mukaan ruuanlaittoon”, sanotaan, mutta ei kerrota hillittömästä sotkusta mikä siitä seuraa)
  • luistella
  • maalata
  • piirtää
  • laulaa
  • tehdä teatteriesityksiä
  • muovailla
  • tehdä pieniä puutöitä
  • lukea
  • siivota
  • lorutella
Rullaan listaa päässäni ja teen siihen mentaalisia tarkistusmerkkejä: check – käyty elokuvissa. Lista siis ei ole tieteellinen, täydellinen eikä perustu mihinkään muuhun kuin omaan kuvitteelliseen ajatukseeni siitä, mitä neljävuotiaan muka pitäisi osata. Listan asiat ovat tavallisia juttuja, joista monia tehdään ihan normaalissa lapsiperhearjessa. Silti jotenkin onnistun saamaan tästä listasta stressin itselleni ja ajattelen, että jos jotain kohtaa ei ole tehty tai ei tehdä tarpeeksi usein, niin siitä seuraa jotain ikävää. Niin kuin vaikka, että lapsi ei opi hiihtämän, jos hän ei nyt juuri tänä ensin märkänä ja sitten jäätävänä talvena sitä opi. Toiset lapset innostuvat hiihtämisestä, luistelusta ja palloleikeistä, meillä siihen täytyy houkutella ja johdatella ja siksi kai se on vanhemmalle vähän tylsää.
Harrastusjutuissa minulla on yksi tiukkka periaate. En halua ryhtyä kuljettamaan lapsia harrastuksiin. Minusta ei ole yhtään kiva ajatus, että kun perheessä on useita lapsia, joku vanhemmista viettää iltapäivänsä heidän käytössään autonkuljettajana. Tiedän, että monista äideistä ja isistä on ihan mukavaa osallistua lasten harrastuksiin ja viettää aikaa kentän reunalla ja hallissa. Minä en sitä kuitenkaan halua.
Ja sitten tulee se hetki työpäivän jälkeen, jolloin haluaisin ihan vain olla, mutta pieni ääni naputtaa päässäni, että ”heittele palloa”, ”hanki viimein nappulalle luistimet ja raahaudu jäälle” tai ”milloin viimeksi lauloit?” Silloin mietin synkkänä niitä tuttavaperheitä, joissa uskotaan vakaasti, että 4v lapsi tarvitsee harrastuksia ja iloiten kuljetetaan vuorotellen lapsia harrastuksiin ja rikotaan näin viikonlopun taivaallinen rauha ja täydellinen tekemättömyys.
Minä luulen, että vielä vähän aikaa vaalin tätä tekemättömyyttä. En ryntää vielä ilmoittamaan lasta luistelukouluun tai koripalloon enkä myöskään pakota häntä oppimaan uusia taitoja vaan sen takia, että joku muu sen on jo samanikäisenä oppinut. Ja sitten kun tulee harrastusten aika, muistutan, että äiti ei kuljeta harrastamaan. Musiikkiopisto on parinsadan metrin päässä. Jos musiikin soittaminen kiinnostaa, kannattaa siis valita haitarin sijaan vaikka poikkihuilu. Partiotalo ja kivikerho ovat ihan siinä vieressä. Partioon pääsee kuusivuotiaana, sen olen jo selvittänyt. Urheilukenttäkin on ihan kivenheiton päässä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s